Mielipiteitä, mielipiteitä

Olen aiheeni kanssa vähän myöhässä, mutta ei se mitään. Omalla tavallaan se on ollut aina vähän pinnalla ja aiheuttanut paljon erimielisyyksiä. Aihe on nimittäin tasa-arvoinen avioliittolaki. Maaliskuussa 2017 astuu ko. oleva laki voimaan, eli vihdoin meillä ollaan astuttu askel kohti nykypäivää ja seksuaalivähemmistö sai osansa tästä "tasa-arvon" maasta. Aion nyt kirjoituksessani esittää kysymyksiä ja omia mielipiteitäni asian tiimoilta, sekä kohdistaa kirjoitukseni aiheen aiheuttamiin kommentteihin.

Avioliitto on miehen ja naisen välinen
Kuka niin on päättänyt? Miehet ja naiset ovat saaneet sen oikeuden mennä naimisiin rakastuessaan. Avioliittokin on ollut olemassa jo aikojen alussa, milloin vielä homous oli "sairaus" ja harvemmin sitä edes tuotiin esille leiman pelossa. En ole koskaan mieltänyt että nainen ja mies menevät naimisiin, vaan rakastunut pari, joka haluaa elää elämänsä yhdessä loppuun asti, perustaa perheen ja omistaa asioita yhdessä, sekä olla sidottuina toisiin lakiasioissakin esim. perintö. Se on se rakkaus minkä takia naimisiin mennään, ei sukupuoli.

Miksi sitten ei hyväksytä moniavioliittoja?
Tasa-arvoisen avioliittolain tarkoitus oli tuoda oikeus, sukupuoleen katsomatta, kahden henkilön mennä naimisiin. Homoja nyt kun sattuu olemaan, ja he ovat tuoneet itsensä esille eikä pysy piilossa, niin kuin ei kuulukkaan piilotella! Polyamoria ei ole niin tunnettua, joko sitä ei tuoda esille tai sitten sitä ei ole niin paljoa. Joka tapauksessa, ihmisen luonteeseen on rakennettu yksiavioisuus, muuten tunne mustasukkaisuuskin, olisi vain myytti eikä siitä tiedetä. Sekä se taitaa myös rikkoa tasa-arvoisuutta, jos polyamorinen suhde olisi heteroihmisillä. Ellei suhde sitten ole mies, mies, nainen ja nainen tjsp. Anyway, avioliitto on kahden kauppa.

Homous on syntiä
Suomessa on uskonnonvapaus. Pidetään kirkko erillään valtiosta. Eihän kukaan kirkkoa pakota homojen avioliittoa siunaamaan.

Lapset kärsivät
Jos joku ruton etäpesäkettä kantava imbesilli kasvattaa omat lapsensa siihen että "hyi homoja, erilaisia kuin me, kerrotaan se kaikille ääneen, se on väärin, apua, se tarttuu!!!!!" niin tottakai kiusaamista esiintyy. Sama asia kehitysvammaisten kanssa, ulkonäöllisesti poikkeavien kanssa, sekä ulkomaalaisten. Kaikki pitäisi ottaa vastaan ihmisenä, yksilönä. Ja jos joku on huolissaan miehen tai naisen esikuvan puuttumisesta niin miksi yksinhuoltajien lapsia ei kiusata ja syrjitä? Hyvinhän hekin pärjäävät ja aina jostain se esikuva löytyy. Pääasia että lapsi kasvaa rakastavassa ja huolehtivassa ympäristössä.

Ja loppuun vielä tekstiä raamatusta ja siihen vetoamisesta. Kuka sen kirjoitti? Kuka pystyy todistamaan, että kyseessä on faktakirja eikä fiktio? Ja sitähän on uudelleen kirjotettu, mikä on estänyt kirjoittajia lisäämään sinne omia juttujansa väliin? Ja sitten on vielä tunnettu leikki; rikkinäinen puhelin! Jos jo kuiskattu lause kymmenen ihmisen välillä muuttuu, niin kuinka käy monien vuosituhansien välillä kerrotulle tarinalle? Ja muutama esimerkki mihin rikkinäinen puhelin on voinut vaikuttaa; Vedestä tehdään viiniä vähän pidemmässä ajassa tosin. Minäkin pystyn kävelemään vetten päällä, kun se on jäässä. Herätetään kuolleista ihmisiä, no, tuohon aikaan ei vielä taidettu tuntea koomaa. Ja onhan nyt näitä.

Tässä oli vain pieni osa siitä mitä kaikkea naurettavaa on saanut sosiaalisessa mediassa lukea tasa-arvoisesta avioliittolaista. Kiitos, olen puhunut!

Oh my, kuinka se aika vierähtääkään...

Viimeisimmästä tekstistäni on kulunut jo 10 kuukautta. Tällä hetkellä "Muhku" on jo 9 kuukautta vanha. Ja tähän yhdeksään kuukauteen on mahtunut niin paljon kaikkea.

Synnytys meni hyvin,  melkeinpä voisi sanoa että oli ihan kivaa. Hitaasti lähti käyntiin, mutta sitten puhkastiin kalvot ja johan lähti! Supistukset kovenevat ja pitkään mentiin pelkällä ilokaasulla. Siitä ei kyllä pahemmin ollut minulle hyötyä muuten kuin muistin hengittää ja vieläpä oikein. Tovin siinä kärvisteltyäni tuli anestesialääkäri laittamaan epiduraalin. Oi, tämä jumalten lahja! Laittettiin oksitosiinitippa samalla vauhdittamaan tapahtumien kulkua. Epiduraalin jälkeen en tuntenut enää supistuksia ja sain nukutuksi jopa kolme tuntia! Heräsin sitten siinä pissalle, tallustin käytävän vessaan ja siellä aikani ihmettelin miksei nyt mitään tule. No - tuli jotain, meinaan kova kiire takaisin synnytyssaliin ja hälyttämään kätilö paikalle. "SE EI OLLUKKAAN PISSA, SE ON SE LAPSI, SE TULEE NY!". Ja niinhän se tuli.

Synnytyksen jälkeen saatiin tietää paremmin miten tämä kromosomipoikkeavuus on vaikuttanut Muhkuun. Olihan niitä sit, raajan poikkeavuus, kitalakihalkio ja vaikea sydänvika. Sairaalaanhan sitä sit jäätiin. Synnyttäneet tietävät kuinka hetkillä ihminen voikaan olla sen jälkeen. No lisätään siihen herkkyyteen se, että oma lapsesi on viety muualle etkä oikein edes tiedä mitä on tekeillä tai tapahtuu. Olin aivan hysteerinen. Pari viikkoa oltiin vastasyntyneiden teholla ja lasten ja nuorten osastolla, kunnes päästiin kotiin. Viiden päivän päästä kontrolli käynti, että kaikki on kunnossa. Tämä päivä tuli - kaikki ei ollut kunnossa. Muhkun happisaturaatio oli kovin alhainen. Sydänkardiologi menee vaikeaksi,  mumisee jotain ja lähtee soittamaan Helsinkiin. Mitä tapahtuu? Ei kukaan oikein sanonut siinä mitään. Sain itse päätellä että nyt ei varmaan olla menossa takas kotiin. No ei oltu ei. Kiireellisesti Helsinkiin hankkimaan tarkemmat arviot tilanteesta ja sydänleikkausjonoon. Sitä sitten odoteltiin syksyyn, että Muhku olisi "tarpeeksi iso" sydänleikkaukseen.

Syksyllä tuli sitten tieto, leikkauspäivä on päätetty. Kuinka pelottavaa se voikaan olla. Tosin ei mitään verrattuna siihen päivään kun sait vain odottaa milloin kirurgi soittaa ja kertooko hän hyviä vai huonoja uutisia. Ja kun se puhelu tuli, tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt. Muhku selvisi! Mutta sydäntä ei saatukkaan kuntoon.. Läppä edelleen vuosi, mutta oltiin siitä ahdas saatu tehtyä. Viikko meni ja Muhku oli aika huonossa kunnossa. Sitten kerrottiin että nyt leikataan uudelleen, tänään, koska ompeleet olivat revenneet. Voi paska, taas. Uusi päivä täynnä pelkoa. Leikkaus oli ohi ja tuli taas se pelottava puhelu. Aivan ihanaa, Muhku selvisi jälleen. Tosin sydäntä ei vieläkään saatu kuntoon. Nyt vaan täytyy odottaa vielä pidempään, että saadaan laitettua tekoläppä. Muhku oli tuon ajan enemmän ja vähemmän huonona. Haava tulehtui, tuli verenmyrkytys, sairaalabakteeri pääsi suolistoon ja keuhkokuume vielä pisteenä iin päälle. Ennen kolmatta leikkausta Muhku eleli hengityskoneen varassa todella sairaana. Tuli pakkotilanne leikkauksella. Se läppä oli saatava sinne. TAAS yksi päivä täynnä pelkoa. Tässä vaiheessa alkoi epätoivo saada jo otettaan minusta. En ole uskonnollinen juurikaan, mutta tuolloin halusin että Muhku kastetaan ennen leikkausta. Niin tehtiin. Leikkauksen aika odotellessani poltin Muhkun kqstekynttilää.  Tuskin silläkään sen suurempaa merkitystä oli, mutta itselle se loi pienen hipun toivoa. Meni 9 tuntia ennenkuin kirurgi soitti. Läppä oli paikoillaan, Muhku voi hyvin ja sydänkin on niin hyvä kuin voi. Siitä lähti sitten toipuminen ja vieroitus hengityskoneesta ja lisähapesta. Tulihan siinä sitten vielä Rota-virus ja influenssa A.

Nyt Muhku voi hyvin. Lääkitys on kunnossa, hapettuu hyvin ja hengittää itse. Olemme päässeet jo sairaalan kanssa suunnittelemaan kotilomia, joiden  myötä päästäisiin myös vihdoin kotiin. Sitä tässä ollaan jo odotettukkin.

Raskausajastani

Se oli lokakuun loppua. Odottelin kuukautisia, ne kun ovat aina olleet epäsäännölliset, niin ei tullu epäiltyä ensin mitään. Jotenkin päädyin ostamaan kuitenkin pari testiä. En sanonut poikaystävälleni vielä siinä vaiheessa mitään. Tein testin - kaks viivaa! Paniikki taisi siinä iskeä ja naama valahtaa valkoseks ku lakana. Mutta enhän minä voisi olla raskaana, ei se käy. Paniikkia lisäsi se, että olin/olen tuore yrittäjä, ei tälläseen elämäntilanteeseen sovi tämmönen. Kasasin itseni, otin tikun mukaani, lykkäsin sen poikaystäväni käteen ja rupesin itkemään. "No mitä sää ny itket, ei tää itkun asia oo". Kuulostaa tässä jotenkin karulta, mutta se oli jotain ihanaa kuulla. Olin aivan varma, että tää istuu seuraavaks mun vieres itkemäs tai suuttuu tai jotain muuta kamalaa. Huh, se meni hyvin. Seuraavana soitin jo äitille, itkin että mitä h*lvettiä mun pitäis tehdä. Luojalle kiitos siitäkin, että äitini on varmaan maailman paras. Rauhotteli, käski ajatella rauhassa, eikä sanonut mitä pitäisi tehdä, vaan että tukee kaikkia päätöksiä. Näin taas jälkeenpäin ajatellessa naurattaa oma hysteerisyys, enhän mä nyt mikään 15v. likka enään ole, ei se nyt niin paha asia ole. Sit neuvolaan soittoo ja näitä perusjuttuja. Viikko siinä meni, että "vahvistin" päätökseni pitää tämä ihme. Koko ajan se oli mun alitajunnassa ihan itsestäänselvyys, mutta kai sitä oli pakko "punnita". Kerroin äitille ja tämähän sekosi; MUSTA TULEE MUMMU, tätä ei saa sit enään perua! Ajan kanssa kun sitä sitten lähimmäisille kertoilin, sain todeta myös tukiverkkoni laajuuden ja kuinka kiitollinen saan ihmisistä ympärilläni olla. Siinä sitten meni se + 10 viikkoa ja menin rakenneultraan. Kätilö tutki ja tutki, sydämen ja jalat ja kaikki, uudestaan ja uudestaan. Tuli lähete yliopistolliseen. Ei se ollutkaan niin ihana ultra mitä aina kerrotaan. Sit odoteltiin kaksi viikkoa, että päästiin sinne tutkittavaks. Ultrattiin, ultrattiin, odotettiin, ultrattiin. Genetiikkaan erikoistuva lääkäri tuli sitten kertomaan, että nyt vaikuttaisi siltä, että on diastrofinen dysplasia (ks. linkki). Otettiin sitten lapsivesipunktio, että saadaan tutkittua kromosomit paremmin, varmistetaan onko kyseessä tälläinen vai kenties joku muu. Oli muuten häröä kun he tunkivat tosiaan neulan mahan läpi, ei ollut hauskaa. Ja sit saatiin taas vaan ootella.

Siinä taisi mennä reilu viikko, kun sairaalasta soitettiin. Täällä on kromosomeissa niin suuria puutoksia, ettei tän lapsenalun pitäisi olla edes hengissä enään, mutta koska on niin tulee kuolemaan viimeistään 2kk päästä syntymästään. Ainut vaihtoehto tässä vaiheessa oli kuulemma keskeytys. Koko maailma romahti. En halunnut iltaisin mennä nukkumaan kun silloin tunsi vauvan liikkeetkin parhaiten. Itketti koko ajan. Olin aivan maassa. Kaiken päälle, info ei kulkenut minnekkään muualle. Minä olin se joka sai muille lääkäreille ja neuvolantädeille siitä kertoa. Kiduttakaa vaan lisää. Päivää ennen suunniteltua keskeytystä tuli taas soitto. Kromosomit saatiin tutkittua läpi eikä siellä olekkaan sitä suurta puutosta! Kuukauden sitten leikkivät raskaana olevan tunteilla. Pieni puutos siellä kromosomistossa on, mutta tuossa vaiheessa päätin että otan vastaan kaiken mitä mulle nyt annetaan, saampahan pitää lapseni! Siitä eteenpäin olen käynyt kontrolliultrissa säännöllisesti ja ollaan huomattu kasvun parantuneen, enään ei reisiluukaan ole erikokoinen kuin muu kroppa. Siellä se mun poitsu kasvaa reippaasti ja näyttää mistä se on oikein tehty!

Olisi tää raskausaika voinut helpompaakin olla. Olisin vaikka ennemmin voinut 9kk pahoin kuin ottanut tuon välikohtauksen. Mutta siitä selvittiin! Kyllähän sen vähän jännittää, että mitä sieltä tulee. Lääkärit kun eivät osanneet kertoa muutakuin että voi olla pientä oppimisvaikeutta tai sitten voi olla myös autistinen. Tommonen pieni haarukka. Sen näkee sitten ajan kanssa mitä tuleman pitää. Ja koska mulla on suuri ja ihana tukiverkko, tiedän että tästä selvitään vaikka olisikin rankkaa.

Tämäkin tuli nyt mieleen, kun löysin vertaistukiryhmän facebookista. Muutamat viestit siellä vasta vaihtanut, mutta helpottanut sitä pientä ahdistusta jo paljon. Tukiverkkoni lisäksi en odota maailman ainoaa ainutlaatuista lasta, heitä on muitakin. Se tunne kun tiedät ettet jää yksin.

Valmistujaisia ja pesän rakennusta

Eilen oli näitä erilaisia valmistujaisjuhlia ja yo -juhlia, meilläkin mun pikkusisko valmistui nyt peruskoulusta ja serkusta tuli ylioppilas. Aamu alkoi ajoissa, heti seitsemän jälkeen ajelin porukoille laittamaan pikkusiskon tukan, että on sitten nättinä hakemassa todistuksen. Ihme hulina siellä oltiin saatu aikaseks ja loppujen lopuksi sain myös äitin tukan laittaa. Ylpeä isosisko hehkuttaa; todistuksen kolme huonointa numeroa oli mun todistuksen parhaat numerot silloin aikoinaan. On se hyvä, että on päätä noissa hommissa ja jaksaa oppia. Itsellä taisi yläasteella olla motivaatio vähän hukassa, heh. Aamu- ja iltapäivän sainkin ajella ympäriinsä 15km säteellä, piti tehdä sitä ja tätä ja käydä siellä ja täällä. Sitten kello olikin jo tarpeeksi paljon, että serkun ylppärijuhlat alkoivat. En itse ole oikein virallisten juhlien ihmisiä, jotenkin se ahdistaa ja kaikkia pitäis kätellä jnejne. Onneksi sukumme on suhteellisen pieni, eikä siellä paljoa "ulkopuolisia" ollut, se vähän helpotti ahdistusta siellä oleskelussa. Ahdisti myös ajatus siitä kun olen tosiaan raskausviikolla 36, ja mahan koko on suurehko, että juhlissa niin sanotusti menettäisin yksityisyyteni ja oman tilan ja kaikki olisivat mahassani kiinni. Onneksi näin ei käynyt, pahin oli kuvat joihin jouduin esittelemään kumpuani, mutta sen vielä pystyi sulattamaan. Sen myötä tuli pohdittua sitä, kun itse en ainakaan pidä siitä että kaikki tulevat lääppimään kysymättä edes lupaa. Jossain väitetään että jotkut olisivat ihan fine asian suhteen, mutta itseasiassa, en ole koskaan tälläiseen henkilöön törmännyt. Onko se muka ihan ookoo, että kaikki tulee silittelemään ja taputtelemaan toisen mahaa. Enhän minäkään kenenkään hyvin syöneen henkilön mahaa taputtele. Eikä kukaan muukaan. Miksi siis ihmiset tekevät niin?? Monesti kokenut jo senkin, että ensin tartutaan mahaan kiinni ja sen jälkeen kysytään että haittaako. Ja onhan meillä sekin vaihtoehto, että mä olen vain outo ja ahdistun tollaisista outouksista. Empä tiedä. Mutta joka tapauksessa, olen siis ollut rankasti bilettämässä eilen!

Kun juhlat oli juhlittu, pääsin hoitamaan pesänrakennusviettiäni! Nyt on vauvanurkkaus valmiina, hoitopöytä ja pinnasänky kasattu. Ja oikeastaan koko asunto puunattu viimisen päälle. Nyt on aivan ihana olla täällä, on siistiä ja kaikki valmiina vauvan maailmaan tuloa varten. Nautin. Ihan innoissani olen järjestellyt ja täytellyt hoitopöydän kaappeja. Bodytkin ovat järjestyksessä - pyjamat tuohon, pitkähihaiset viereen ja lyhythihaiset erikseen. Sängyn petivaatteet ja kaikki ovat valmiina, enään puuttuu vain se pikkuinen, jonka sinne laitan nukkumaan ja jolle niitä pikkupikkuvaatteita puen. Kauan mun pitäis vielä jaksaa odottaa?

Johdanto ja jotain minusta

Aloitin tän blogin kirjoittamisen jo aikoja sitten. Kunnes elämä "kohteli kaltoin", ei jaksanut mielenkiinto riittää enään kirjoittaa mitään. Nyt aika tuppaa käymään pitkäksi kun aloitin mammaloman. Onnekseni muistin tämän, saampahan ainakin jonnekkin purkaa tunteitani. Aiheet ja tyylit tulevat vaihtumaan, aion kirjoittaa silloin kun siltä tuntuu, siitä miltä silloin tuntuu, sekä luultavasti tulen jakamaan paljon mielipiteitäni asioista. HUOM!. Minun mielipiteitä, en kenenkään muun, eikä kenenkään tarvitse ajatella samoin :D

Ehkä jotain voisin kertoa itsestäni. Olen jotain siinä parinkympin paikkeilla, en ole mistään isosta kaupungista, landetyttöi ollaan ja rakastan maaseutua ja metsän keskellä asumista! Olen käynyt ammattikoulun, valmistunut joskus ja rupesin yrittäjäksi heti valmistuttuani. Kauaa en ehtinyt yrittää yrittäjyyttä kun sain ilouutisia ja maha paisu, minusta tulee siis äiti joskus tässä kuukauden sisään! Paljon ehtinyt tapahtumaan pienessä ajassa. Raskausaikani on ollut kai todella helppo, jos ei lasketa mukaan pientä episodia sairaalan kanssa. Siitä ehkä joskus enemmän, mutta odotan siis lasta, jolla on pieni kromosomipoikkeavuus. Minulla on suuri perhe ja he ovat mulle kaikki kaikessa. Kavereita ei oo niiiiin paljoa, mutta se muutama ystävä löytyy, kultaakin kalliimpia nekin. Olen koiraihminen. Pidän kirkkaista väreistä hiuksissa, kengissä ja vaatteissa. Tosin silti vaatekaappini on aikalailla musta, vissiin yleistä :D Joo, en kerro itsestänikään vielä enempää.

Katsotaan miten tää lähtee pyörimään ja mitä keksin kirjoittaa seuraavaksi :) Tätäkään postausta ei tule ketään näkemään/lukemaan, pyydän silti kommentteja millaisia postauksia olisi kiva lukea ;)