Se oli lokakuun loppua. Odottelin kuukautisia, ne kun ovat aina olleet epäsäännölliset, niin ei tullu epäiltyä ensin mitään. Jotenkin päädyin ostamaan kuitenkin pari testiä. En sanonut poikaystävälleni vielä siinä vaiheessa mitään. Tein testin - kaks viivaa! Paniikki taisi siinä iskeä ja naama valahtaa valkoseks ku lakana. Mutta enhän minä voisi olla raskaana, ei se käy. Paniikkia lisäsi se, että olin/olen tuore yrittäjä, ei tälläseen elämäntilanteeseen sovi tämmönen. Kasasin itseni, otin tikun mukaani, lykkäsin sen poikaystäväni käteen ja rupesin itkemään. "No mitä sää ny itket, ei tää itkun asia oo". Kuulostaa tässä jotenkin karulta, mutta se oli jotain ihanaa kuulla. Olin aivan varma, että tää istuu seuraavaks mun vieres itkemäs tai suuttuu tai jotain muuta kamalaa. Huh, se meni hyvin. Seuraavana soitin jo äitille, itkin että mitä h*lvettiä mun pitäis tehdä. Luojalle kiitos siitäkin, että äitini on varmaan maailman paras. Rauhotteli, käski ajatella rauhassa, eikä sanonut mitä pitäisi tehdä, vaan että tukee kaikkia päätöksiä. Näin taas jälkeenpäin ajatellessa naurattaa oma hysteerisyys, enhän mä nyt mikään 15v. likka enään ole, ei se nyt niin paha asia ole. Sit neuvolaan soittoo ja näitä perusjuttuja. Viikko siinä meni, että "vahvistin" päätökseni pitää tämä ihme. Koko ajan se oli mun alitajunnassa ihan itsestäänselvyys, mutta kai sitä oli pakko "punnita". Kerroin äitille ja tämähän sekosi; MUSTA TULEE MUMMU, tätä ei saa sit enään perua! Ajan kanssa kun sitä sitten lähimmäisille kertoilin, sain todeta myös tukiverkkoni laajuuden ja kuinka kiitollinen saan ihmisistä ympärilläni olla. Siinä sitten meni se + 10 viikkoa ja menin rakenneultraan. Kätilö tutki ja tutki, sydämen ja jalat ja kaikki, uudestaan ja uudestaan. Tuli lähete yliopistolliseen. Ei se ollutkaan niin ihana ultra mitä aina kerrotaan. Sit odoteltiin kaksi viikkoa, että päästiin sinne tutkittavaks. Ultrattiin, ultrattiin, odotettiin, ultrattiin. Genetiikkaan erikoistuva lääkäri tuli sitten kertomaan, että nyt vaikuttaisi siltä, että on diastrofinen dysplasia (ks. linkki). Otettiin sitten lapsivesipunktio, että saadaan tutkittua kromosomit paremmin, varmistetaan onko kyseessä tälläinen vai kenties joku muu. Oli muuten häröä kun he tunkivat tosiaan neulan mahan läpi, ei ollut hauskaa. Ja sit saatiin taas vaan ootella.
Siinä taisi mennä reilu viikko, kun sairaalasta soitettiin. Täällä on kromosomeissa niin suuria puutoksia, ettei tän lapsenalun pitäisi olla edes hengissä enään, mutta koska on niin tulee kuolemaan viimeistään 2kk päästä syntymästään. Ainut vaihtoehto tässä vaiheessa oli kuulemma keskeytys. Koko maailma romahti. En halunnut iltaisin mennä nukkumaan kun silloin tunsi vauvan liikkeetkin parhaiten. Itketti koko ajan. Olin aivan maassa. Kaiken päälle, info ei kulkenut minnekkään muualle. Minä olin se joka sai muille lääkäreille ja neuvolantädeille siitä kertoa. Kiduttakaa vaan lisää. Päivää ennen suunniteltua keskeytystä tuli taas soitto. Kromosomit saatiin tutkittua läpi eikä siellä olekkaan sitä suurta puutosta! Kuukauden sitten leikkivät raskaana olevan tunteilla. Pieni puutos siellä kromosomistossa on, mutta tuossa vaiheessa päätin että otan vastaan kaiken mitä mulle nyt annetaan, saampahan pitää lapseni! Siitä eteenpäin olen käynyt kontrolliultrissa säännöllisesti ja ollaan huomattu kasvun parantuneen, enään ei reisiluukaan ole erikokoinen kuin muu kroppa. Siellä se mun poitsu kasvaa reippaasti ja näyttää mistä se on oikein tehty!
Olisi tää raskausaika voinut helpompaakin olla. Olisin vaikka ennemmin voinut 9kk pahoin kuin ottanut tuon välikohtauksen. Mutta siitä selvittiin! Kyllähän sen vähän jännittää, että mitä sieltä tulee. Lääkärit kun eivät osanneet kertoa muutakuin että voi olla pientä oppimisvaikeutta tai sitten voi olla myös autistinen. Tommonen pieni haarukka. Sen näkee sitten ajan kanssa mitä tuleman pitää. Ja koska mulla on suuri ja ihana tukiverkko, tiedän että tästä selvitään vaikka olisikin rankkaa.
Tämäkin tuli nyt mieleen, kun löysin vertaistukiryhmän facebookista. Muutamat viestit siellä vasta vaihtanut, mutta helpottanut sitä pientä ahdistusta jo paljon. Tukiverkkoni lisäksi en odota maailman ainoaa ainutlaatuista lasta, heitä on muitakin. Se tunne kun tiedät ettet jää yksin.
